Valkoihoinen lastenhoitaja on kummajainen, jota
Pariisin ns. parempien kaupunginosien muut lastenhoitajat tarkkailevat
uteliaina. Louise ei katseista piittaa, eikä hän välitä tehdä tuttavuutta
muiden kanssa. Wafa on ainoa, joka tutustuu Louiseen lähemmin, muttei hänkään
pääse Louisea lähelle.
Mikä ajaa Louisen hirvittävään tekoon, josta Leila Slïmani kertoo heti romaaninsa Kehtolaulu alkusivuilla? Mielenterveyden
ongelmat eivät ole ainoa selitys, mutta toki osasyy. Mitä ihminen on kykenevä,
kun hän on menettänyt kaiken?
Louisen työnantajat Myriam ja Paul pitävät alkuun
lastenhoitajaa aarteena, joka mahdollistaa heille vaativan työelämän, eikä vain
lapsia hoitamalla. Mutta vähitellen ja ikävien asioiden paljastuessa he alkavat
haluta eroon perheen sisälle tunkeutuneesta kodin hengettärestä.
Slïmani on taitava kertoja, hän ei avaa kaikkea heti
eikä kaikkea kokonaan koskaan, mutta lukija saa alkuun vihjeitä ja kertomuksen
kuluessa yhä täydellisemmäksi muodostuvan kuvan Louisesta. Lasten vanhemmat Slïmani
kuvailee vanhempina etäisiksi ja työorientoituneiksi, jotka mielellään katsovat
puhelimesta lapsista otettuja kuvia, jopa tekevät niin mieluummin kuin
kohtaavat lapsiaan aidosti. Saako lukija olla tuntematta voimakasta sympatiaa
vanhempia kohtaan? Vanhempia, joiden suurin pelko on ollut, että lapsille
tapahtuisi jotakin.
Kirjan herättämiä kysymyksiä pohtiessa alan ymmärtää,
miksi se palkittiin Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla
Concourtilla vuonna 2016.
Suosittelen psykologisen jännityksen ystäville.
Slïmani, Leila. Kehtolaulu (Chanson douce). Suom.
Lotta Toivanen. Wsoy 2018. 237 s. Kirjastosta.
