Dystopia,
hyytävä ja todentuntuinen, on ruotsalaisen Johannes
Anyurun August-palkittu romaani He
hukkuvat äitiensä kyyneliin.
Nuori nainen
on mielisairaalassa osallistuttuaan Daeshin (jota myös Isikseksi kutsutaan)
nimissä tehtyyn terrori-iskuun ruotsalaisessa kirjakaupassa. Hänet tapaa
ruotsalainen kirjailija, jolle nainen antaa kirjoittamansa tarinan. Kertomuksen
mukaan hän tulee synkästä tulevaisuudesta. Tulevaisuudessa fasistit tappavat
muslimeja ja valtaa pitävät ritarisydämet. Epäluotettavilta Ruotsin asukkailta
viedään kansalaisoikeudet ja heitä suljetaan leirille entiseen lähiöön
Kaningårdeniin. Kuinka kaukana tulevaisuudessa Annika, Nour, tai mikä hänen
nimensä onkaan, on käynyt ja minkälaiset terveiset hän sieltä tuo, on yksi
romaanin teemoja. Pystyykö hän itse estämään tulevaisuuden toteutumisen niin
kammottavana, kuin mitä kertomuksen perusteella voi pahimmillaan odottaa, vai
onko Ruotsilla vielä toivoa?
Anyurun
romaani on mielestäni hyvin ajankohtainen ja eräänlainen vastareaktio
ruotsalaisen yhteiskunnan nykytilanteelle. Minua kosketti kohtaus
Kaningårdenista:
”Istahdin kaupan edustalle
ylösalaisin käännetyn pullokorin päälle ja katselin vaalenevaa taivasta. Aamu
oli poikkeuksellisen rauhallinen. K-talo oli lukossa, kun me yritettiin mennä
oppitunnille - aamupäivällä, nyt kun meidän turvaluokitusta oli nostettu. Joku
oli pielessä. Missään ei näkynyt vartijoita, eikä meille tarjoiltu lounasta.
T-talon ikkunoissa korkealla mäellä erottui liikettä mutta muuten tuntui kuin
kaikki olisivat häipyneet Kaningårdenista, paitsi me vangit. Iltapäivällä, kun
olin useamman tunnin yrittänyt saada kontaktia isään, se totesi samaan sävyyn
kuin olisi puhunut asunnon seinän maalaamisesta:
"Luultavasti tänne aiotaan
pudottaa palopommeja."
Illalla aidan taakse ajoi
kuorma-autoja, ja hengityssuojaimilla varustetut miehet ja naiset kiipesivät
konttien päälle ja heittivät meille isoja valkoisia riisisäkkejä.
Hakeuduin naisten seuraan. Ne
istuivat asuntovaununsa edessä. Joku sanoi että Tukholmaan oli tehty
terrori-isku, toinen kertoi kuulleensa että Ruotsin armeija aikoi hyökätä
Kaningårdeniin treenatakseen ulkomaanoperaatiota varten, kolmas arveli että
kyse oli säästötoimenpiteestä.”
Kaningårdenia
ei luonnollisestikaan ylläpitänyt valtio, vaan se oli ulkoistettu yritykselle.
Toinen
kohta:
"Useimmat olivat muslimeja,
mutta meidän lisäksi kiinniotettujen joukossa oli tulvapakolaisia ja muita,
luultavasti juutalaisia tai tavallisia ruotsalaisia, yani poliittisten
ääriliikkeitten jäseniä, sekä ryhmä Etelä-Euroopasta tulleita kerjäläisiä.
Yritin etsiä katseellani isää, mutten löytänyt. Silloin tällöin vartija kävi
huutamassa nimiä ja vei ihmiset hissiin, ja kun oli kulunut ehkä tunti, koitti
minun vuoroni.
Vartija, joka talutti minut
käsivarresta kiinni pitäen parkkihallin läpi, oli mustatukkainen ja näytti
siltä kuin toinen sen vanhemmista olisi tullut Afrikasta, ja ajatuksissani se
mies edusti petosta, jonka kuvaamiseen minulla ei ollut sanoja.
Ruotsalaiset olivat päättäneet, että
se oli ruotsalainen. "
He olivat
syntyneet Ruotsissa olematta ruotsalaisia.
Anyuru,
Johannes. He hukkuvat äitiensä kyyneliin. (De kommer
att drunkna i sina mödrars tårar). Suom. Outi Menna. S&S 2018. 303 s. Kirjastosta.
