Pauliina
Rauhala ei päästä lukijaa helpolla uusimassa romaanissaan Synninkantajat.
Syventymistä vaativa lukeminen kuitenkin lopulta palkitsee. Kerronta on
kaunista ja tarina koskettava kokonaisuus.
Koko
romaanin kertoja on perhe-elämän, jatko-opintojen ja kirjoittamisen painissa
kärvistelevä mies, joka kertoo mahdollisen tarinan 1970-luvulla suvussaan
tapahtuneista asioista. Yksi motiivi kirjoittamiseen on se, että hän on
ymmärtänyt aiempien sukupolvien varjon lankeavan päälleen kiivaana oikeassa
olemisena, poissaolona, auttamisen varjolla tapahtuvana vallankäyttönä ja oman
erityisyydenjanon takana olevana rakkaudenjanona. Kertoja toteaa romaanin
lopulla: ”… Tämä kertomus ei ole totta.
Se on yksi mahdollinen tulkinta, mutta välttämätön. Ei enempää muttei vähempää.
Muut kertokoot omansa. Tarinan myötä voin katsoa tätä päivää ja mennyttä
tyynesti. Olen mitä olen. Tulen mistä tulen. Joidenkin asioiden toivoisin
olevan toisin, mutta niiden kanssa on mahdollista jatkaa eteenpäin.”
Romaani
päättyy siis toiveikkaasti. Menneisyyden vaikeita asioita ja tapahtumia on
löytynyt, ja jo niistä kertominen on vapauttavaa, sen lisäksi että ymmärtää
niiden merkityksen omassa itsessään.
Synninkantajissa
vanhoillislestadiolaisen suvun henkilöt kokevat kukin omalla tavallaan 70-luvun
uskonnollisuuden ja siihen vahvasti liittyneet julkiset hoitokokoukset, joiden
avulla liikkeen jäseniä ohjattiin uskonnon oikealle tielle. Romaani ei
tietenkään keskity yksin tähän teemaan, vaan sitä runsastuttavat esimerkiksi
hienosti kerrotut luontokokemukset. Esimerkiksi hoitomiehenä toimineen Taiston
kohtaamisessa linnun kanssa tulee esiin hänen toinen puolensa.
”Hömötiainen tulee ensin. Pieni harmaa lintu
mustassa lakissa pyrähtää kämmenelleni. Hänen varpaansa nipistävät hieman,
mutta se on pelkkää ilonvihlaisua, hän pyristää pari kertaa ylösalas, mutta
rauhoittuu sitten. Ensin katson pois, sillä arka hän on eikä uskalla katsoa
silmiin. Kohta käännän katseeni hitaasti kohti. Minä värisen eikä hän lennä
pois. Me katsomme toisiamme. Sitä on yhteys. Se leviää lämpimänä purona
sisälläni. Me katsomme toisiamme niin kuin eivät ketkään muut, ja sen hetken
voimalla syttyvät virrat jotka eivät sammu.”
Rauhala,
Pauliina. Synninkantajat. Gummerus 2018. 363 s. Kirjastosta.
