Miira
on koko ajan kiukkuinen, jopa vihainen nuori. Kiukku liittynee osittain ikään,
mutta myös epäoikeudenmukaisuuden kokemiseen. Suomalaistaustaiselle pärjääminen
ruotsalaisessa yhteiskunnassa ei ole helppoa, kun maahanmuuttajille esimerkiksi
opetetaan maahanmuuttajaruotsia, jolla ei opintietä pitkälle pötkitä. Mutta
Miiralla on kanttia.
Eija Hetekivi Olsson jatkaa
romaanissaan Miira palkitussa
esikoisromaanissaan Tämä ei ole lasten
maa alkanutta Miiran tarinaa. Harmikseni en ole lukenut ensimmäistä
Miirasta kertovaa kirjaa, mutta en usko sen haitanneen. Miira alkaa taitekohdasta, peruskoulun päättymisestä.
Pidin
särmikkään Miiran anarkistisesta asenteesta, nuoruuden koheltamisesta, sinnikkyydestä,
tomeruudesta, ahkeruudesta ja lahjakkuudesta. Hetekivi Olsson vie Miiran
tarinaa vauhdilla eteenpäin, mutta samalla hän, ikään kuin sivulauseissa
todeten, kuvailee vähempiosaisten ja monen maahanmuuttajan tilannetta osuvasti.
Suomeen palataan, huumeisiin sorrutaan tai jatketaan ahkeroimista niissä
paskaduuneissa, jotka eivät kovinkaan monille kelpaa. Jos suomalaisissa
Ruotsiin muuttaneissa onkin epäonnistumisia ja päihteisiin sortumista, on
heissä myös menestystarinoita ja suuri joukko työnsä hyvin hoitavia tavallisia
ihmisiä. Miiran vanhemmat ovat ahkeria työssään, ja heillä on erikoisen hieno
asenne tytärtään kohtaan. Miiran elinympäristö sen sijaan on karu.
Vuokrakerrostalojen katveessa asuneelle Miiralle omakotitaloalue on kuin
toisesta maasta.
Miira on raikas ja railakas kertomus,
joka päättyy positiivisiin odotuksiin. Hyvä Miira! Ja hyvä Eija Hetekivi
Olsson, joka on omaelämäkerrallisissa romaaneissaan tavoittanut jotakin
universaalia ainutlaatuisen henkilönsä kertomuksen kautta.
Hetekivi
Olsson, Eija. Miira (Miira). Suom. Outi Menna. Kustantamo S&S 2017.
Kirjastosta.
