En
hyväksy haukkojen vangitsemista ja kouluttamista metsästämään ihmisen
tarpeisiin, mutta oma mielipiteeni jää sivuun Helen Macdonaldin omaelämäkerrallista H niin kuin haukka -kirjaa lukiessa. Taitava ja omintakeinen
kerronta vie mukanaan. Olen vaikuttunut – siitä mitä Macdonald kertoo ja miten
hän kertoo.
Kirjassa
Helen Macdonald painii isänsä äkillisen kuoleman aiheuttamaa järkytyksen, surun
ja masennuksen kanssa. Samaan aikaan hänellä on elämässään muitakin vaikeuksia.
Elämässä edes jollakin tavalla hänet pitää kiinni Mabel-haukka, jota hän
kasvattaa metsästyshaukaksi. Kautta kirjan mukana seuraa T. H. White ja hänen kirjoittamansa kirja The Goshawk.
Kanahaukan
ottaminen kasvatettavaksi ollut mikään tyhjästä ja äkkiä syntynyt päähänpisto,
sillä Macdonald on ollut pikkutytöstä lähtien innostunut petolinnuista ja mm.
työskennellyt petolintuhoitolassa. Ensimmäisen koulutetun kanahaukkansa hän
näki kaksitoistavuotiaana. Ja kun sureva Helen alkaa nähdä toistuvasti unia kanahaukasta,
tulee linnun hankkimisesta hänelle välttämättömyys.
H niin kuin haukka ei ole vain
kertomus kanahaukan kasvattamisesta, Helenin surutyöstä ja vähittäisestä
toipumisesta, vaan paljon muutakin. Kuten esimerkiksi monipuolinen henkilökuva
omalaatuisesta Terence Hanbury Whitestä tai kuvaus brittiläisen
haukkametsästyksen kulttuurihistoriasta.
Mielestäni
yksi hienoimmista kohtauksista kirjassa on kuvaus Helenin ja haukan
lauantaisesta vierailusta collegen rehtorin lounaskutsuilla:
Ja nyt haukka
siis syö, keskustelu jatkuu, auringonpaiste lankeaa vaaleina laikkuina
ikivanhoille seinille, räystäspääskyjen viserrys kantautuu yläpuolelta, aivan
kuin sormenpäät pyyhkäisivät jossakin kaukana lasia, ja minä nautin tästä
kaikesta. Miten kaunista täällä onkaan,
ajattelen, ja miten kertakaikkisen uskomatonta, että olen ylipäänsä päässyt
tänne, valtion koulun kasvatti, jonka vanhemmat eivät ole opiskelleet yliopistossa
ja joille Cambridge on herrojen ja vakoojien mystinen pesäpaikka.
”Olet varmasti vakooja”, isällä oli tapana
sanoa minulle. ”Ihan varmasti.” Hän oli katsellut, miten hiiviskelin lapsena
kiikarin kanssa, piileskelin tuntikausia pensaikossa ja puissa. Olin näkymätön
tyttö, kuin luotu viettämään salaista elämää.
”Enkä ole, en todellakaan”, sanoin varmaan
sadannen kerran. ”En minä ole!”
”Niinhän sinä tietysti väittäisit.” Ja
isällä oli tapana nauraa ilahtuneesti, koska en saanut häntä millään uskomaan
muuta.
”Isä,
olen siellä töissä”, minä sanoin silmiäni pyöräyttäen. ”Opetan ihmisille
englantia ja tieteenhistoriaa. Istun kirjastossa, luen kirjoja, teen
tutkimustyötä. Siinä kaikki. En ole mikään John le Carrén kirjan hahmo.”
”Mutta voisit olla”, isä sanoi painottaen voisit-sanaa, eikä se ollut pelkkää
vitsailua.
Isä oli nauttinut ajatuksesta, että voisin
olla vakooja, sillä sellaista elämää hän ymmärsi, olihan se vain hiuskarvan
päässä hänen omastaan.
Macdonald,
Helen. H niin kuin haukka (H is for Hawk). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus 2016.
376 s. Kirjastosta.
