Pekka Hiltusen uusimassa
romaanissa Onni tähytään moneen
suuntaan. On vakavia asioita, kuten mediakentän murrosta, työntekijöiden
psykologista testaamista, julkisuuskipeyttä, pikkupaikkakunnan homojen
tilannetta, yksinäisyyttä, prostituutiota, mutta myös huumoria, kuten myyntitykin
läppää, bloggariasenteen tuomista toimitustyöhön tai härskit puheet.
Etelän
medioissa ansioitunut ja mediamaailman nykymenoa kauhisteleva toimittaja,
kuvataideopiskelija pohjoisesta ja kummallinen itsestään tähteä tekevä Oskarin
ikätoveri Aapo Maunula alias Roady Runner ovat kertomuksen päähenkilöt.
Kuvioissa ovat mukana muun muassa työnhakijoita testaava Emma ja Tuulikin
homoystävä Matias.
Tarinaa
kerrotaan vuoroin Oskarin, Tuulikin ja Roady Runnerin näkökulmista. Kaikilla on
omanlaisensa kertojanääni.
Oskari
työpsykologi Emmalle: ”Me ajaudumme
sivuraiteelle. Me ollaan liian vanhoja luomaan mitään uutta ja kiinnostavaa,
koska kaikki todella uusi ja kiinnostava tapahtuu nuorten keskelle ja nuorille.
Kaikki. Mediataloissa pomot pälisevät
koko ajan vain nuoret nuoret nuoret. Me vähänkin vanhemmat ollaan jo nyt ennen
aikojamme henkisesti niitä samettitakkisia, kellastuneita senioreita, koska
ehdittiin oppia väärille tavoille, luulemaan että lehdillä ja uutisilla on
väliä. Meistä ei koskaan tule uudelleen lupaavia. Olemme aina vähän ulkona
siitä, mikä on seuraava tärkeä aalto. Ennen keski-ikäinen ihminen saattoi
odottaa, että sitä arvostetaan, sille on auki paikkoja, siitä on vielä tulossa
jotakin. Ei enää. Ja mä näen ilmeestäsi, mikä susta tässä on se ongelma, sä
ajattelet että mulla on väärä asenne. Te ajattelette niin kaikki, työpsykologit
ja konsultit ja jokainen helkutin lausunnonantaja ja mahdollistaja ja
sovelluttaja, joka nyhtää näiltä yrityksiltä ämpäreittäin rahaa koska ne eivät
tiedä mitä tekisivät. … Toimittaja tarvitaan tuottamaan maailmaan uusia
ajatuksia – tai sitten kenellekään ei enää tule mieleenkään odottaa
toimittajilta yhtään painavaa, kiinnostavaa ajatusta, koska toimittajista on
tullut niin saatanallisen yhdentekeviä.”
(s. 52)
Tuulikki: ”Mitä mie olin paennut tähän kellariin?
En tiennyt tarkkaan. Ehkä sitä miten lapsuus ja
nuoruus katosi, kun minun velipoika Turkka jäi Suomussalmella kännisen
äijänpaskan ohjaaman moottorikelkan alle ja kuoli. Turkka oli kuudentoista, mie
olin neljäntoista, ja sen jälkeen me vihattiin koko perhe vuosien ajan lunta ja
moottoriajoneuvoja ja vastuuttomia kaahaajia. Tai ehkä olin täällä paossa
oloani, että minun oli vaikea asettua mihinkään paikoilleen. Rollossa saatoin
elää ja opiskella ja haaveilla. Luola oli täynnä niin haavoittuneita
tunnepakolaisia kuin vakaita ihmisiä, jotka kaikki odotti avaramielisempien
aikojen koittamista, ja niitten keskellä minun levottomuus oli kevyttä ja
harmitonta.”
(s. 64)
Roady Runner: ”Mä haluun uskoa ihmisiin. Haluun luottaa
kohtaloon. Kohtalo investoi niihin, jotka investoi siihen. Tyypit aina
heittelee sitä kohtalosanaa niin kevyesti, ne ei hoksaa että kohtalo on vähän
helvetin kova shittijuttu, kosla se määrittelee useimpien elämän silleen
lopullisesti. Paitsi meidän, jotka tehdään itse kohtalomme.
Mulla oli etiäinen tästä festarista. Mä tiesin että
joku tulee vetään välistä, tai meille nakataan silmille paskasopimukset. Se on
taiteilijan osa. Mut juttu on just se, mitä mä teen sillä osalla – kunka vedän
mun biisin, vaikka ois just tullu kusista lunta tupaan ja kriitikkojen laumat
kihisis onnesta kun pääsee lyömään turpiin oikein yläviistosta, ja silti mä
vedän. …”
(s. 254)
Välillä
ollaan 90-luvun alkupuolen Rovaniemellä, Tuulikin opiskelukaupungissa ja
rovaniemeläisille tutuissa paikoissa, välillä suurin piirtein nykyajassa.
Tuulikin
rahanansaintakeinosta tulee mieleen elokuva Irina
Palm, jossa Marianne Faithfullin
näyttelemä nainen kerää rahaa lapsenlapsensa leikkaukseen lähes samalla
tavalla.
Kertomuksen
luki jouhevasti loppuun, mutta minun mielestäni osat eivät loksahtaneet
kunnolla paikoilleen.
Hiltunen, Pekka. Onni. Wsoy 2016. 395 s. Kirjastosta.
