Laura
Lindstedtin
Finlandialla palkittu Oneiron pitää
lujasti otteessaan, ainakin enimmän aikaa, ja nostattaa monia, pitkään mielessä
pyöriviä ajatuksia.
Kertomuksessa
seitsemän erilaista naista, eri maista ja kulttuureista, on joutunut yhdessä
elämän ja kuoleman jälkeiseen välitilaan, kirjan alaotsikon – Fantasia
kuolemanjälkeisistä sekunneista – mukaan. Mielestäni he ovat siinä välitilassa
sekunteja ennen kuolemaa, sillä romaanin loppupuolella koetaan itse kunkin kuoleman
hetki ja paluu kuolemaa tekeviin kehoihinsa. Joka tapauksessa valkoinen paikka
on mitä oudoin, eikä kenelläkään alkuun ole käsitystä siitä, miten he ovat
paikkaan joutuneet. Vähitellen itse kunkin kohtalo selviää, ja siinä vaiheessa
kertomus kääntyy fantasiasta realistisempaan suuntaan.
Lindstedtin
punnittua ja runsasta kieltä lukee mielellään.
”Nyt
Ulrike muisti hengittämättömyytensä niin kuin isoäidin syntymäpäivät
muistetaan: suihkautetaan korttiin ruusuvettä, laitetaan kortti kirjekuoreen,
kiikutetaan kuori lähimpään postilaatikkoon, hyvää syntymäpäivää liebe Bettina!”
Mielestäni
Lindstedt kokoaa Oneironissa ovelalla
tavalla yhteen seitsemän hyvin erilaista kohtaloa. Lindstedt on tehnyt
taustatyönsä hyvin, ja hän ripottelee taitavasti tietoa mitä erilaisimmista
aiheista. Tosin minulle iski väliin epäusko, nimittäin että jos tyylilajina on
fantasia, niin tarjoileeko Lindstedt lukijalle sen varjolla taitavasti
kirjoitettua puppua, vai aivan oikeaa faktaa. Osavastauksen saa kirjan lopusta
löytyvästä sitaattien selityksistä ja keskeisistä lähteistä. Shlomithin juutalaista taustaa Lindstedt
innostuu valottamaan perusteellisimmin, jopa turhankin perusteellisesti. Lidstedt ei ole haudanvakava, esimerkiksi
Shlomith tarjoaa aivan uudenlaisen sisällön nälkätaiteilija-käsitteelle!
”Siitä
syntyi todella hieno reportaasi. Artikkelissa käytiin läpi Shlomith-Shkhinan
tärkeimmät työt, tietysti, kuten teos nimeltä I Shall Fear no Evil Thou Art
with Me. Se oli hirveän metakan herättänyt solvausperformanssi vuodelta 1979.
Yleisö sai poimia mustalla kankaalla peitetystä pajukorista käsikopelolla
antisemitistisiä argumentteja, joita Shlomith oli kirjoittanut mustalla art pen
-tussilla valkoisille käsin tehdyille washi-paperilapuille. Yleisöllä oli velvollisuus tulla lukemaan noukkimansa lappusen sisältö Shlomith-Shkhinan eteen,
muuten performanssi olisi kuivunut kokoon ja kivulias katarsis olisi jäänyt
kokonaan kokematta.
Shlomith-Shkhina istui puolipukeissa varsin
hankalassa asennossa, polvillansa, sataviisikymmentä senttiä korkean
joonialaisen pylvään päällä, pylvään jonka kapiteelissa kiertyivät kippuraiset
voluutat kuin oinaan sarvet. Omassa Shlomith-Shkhinan päässään hän kantoi
suuria ja raskaita pukinsarvia, jotka hän oli itse vuollut, yksinomaan tätä
esitystä varten, kuvanveistäjäystävänsä avustuksella amerikanpoppelista. Voiko
sitä selvemmin sanoa: Shlomith-Shkhina oli sijaiskärsijä. Hän kärsi koko
heimonsa tuskaisan historian edessä. . . . ”
Lindstedt, Laura.
Oneiron. Teos 2015. Kirjastosta.
