Annamari Marttinen: Vapaa

Kirjailija Annamari Marttinen tarttuu uusimmassa, jo seitsemännessä romaanissaan Vapaa mitä ajankohtaisimpaan aiheeseen, Suomeen saapuviin pakolaisiin. Vapaan päähenkilö ja minäkertoja on Suomeen pakolaisena saapunut irakilainen Mahdi, joka sijoitetaan entisestä vankilasta vastaanottokeskukseksi muutettuun Konnunsuon vankilaan odottamaan turvapaikkakuulustelua ja -päätöstä sekä opiskelemaan suomea Katariina-opettajan johdolla. Aika kuluu, vuodenajat vaihtuvat, piinaava odotus turvapaikkapäätöksestäkin loppuu joskus. Samalla Mahdin ja Katariinan välille kehittyy jotakin. Kertomuksessa ovat mukana myös Patu ja Sakke, aikoinaan Konnunsuolla tuomiotaan kärsineet miehet.

Hienosti Marttinen eläytyy eri henkilöihinsä, joiden määrän hän on pitänyt pienenä, ehkä jopa liiankin pienenä. Eikö todellakaan Mahdilla ole lähipiirissään ketään muuta kuin veljensä ja vanhempansa? Romaanin henkilöt ovat uskottavia, ja Marttinen kiittääkin jälkisanoissaan niitä turvapaikanhakijoita, jotka ovat kertoneet hänelle haastattelussa kokemuksistaan. Marttisella on omakohtaista kokemusta vastaanottokeskuksesta, sillä hän on työskennellyt suomen kielen opettajana juuri Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa.

Keväämmällä käytiin keskustelua siitä, kuka saa kirjoittaa kenenkin puolesta. Onko valtaväestöön kuuluvan lupa kirjoittaa johonkin vähemmistöön kuuluvan näkökulmasta, eikö pitäisi eri ryhmien antaa itse kertoa tarinansa? Viedäänkö heikommassa asemassa olevilta äänikin? Keväinen keskustelu tuli mieleen Vapaata lukiessa, mutta mielestäni Marttisen romaani lunastaa paikkansa. Kysymys on kirjailijan – ei dokumentaristin – eläytymisestä toisen nahkoihin. Totta kai jokainen pakolainen on yksilö, ja jokaisen tarina on erilainen, mutta silti, ja etenkin näinä maahanmuuttajavastaisina aikoina tarvitsemme näitä kertomuksia, joissa asetutaan pakolaisen asemaan. Tai vaikka vangin.

  

Marttinen Annamari. Vapaa. Tammi 2016. 314 s. Kirjastosta.