Jostakin luin kehuvan arvion oululaisen Lauri
Ahtisen omakohtaisiin kokemuksiin perustuvasta sarjakuvaromaanista Eropäiväkirja.
Ja kun se sattui silmään kirjaston uutuushyllyllä, nappasin sen lainaan.
Ahtinen raportoi sarjakuvaromaanissaan eronsa ja
tilanteen, kun hyvin pian eron jälkeen hän löytää uuden rakkauden. Ahtinen
kokee syyllisyyttä uudesta rakkaudesta. Monta muutakin tunnemyrskyä hän kokee,
ja kertoo niistä avoimesti. Tarina kuitenkin kulkee, ja omansalainen huumori
yhdistettynä rosoiseen piirrosjälkeen kantavat koko romaanin ajan.
Eropäiväkirjassa päähenkilö on tietenkin päiväkirjan
pitäjä. Ja kuinka hän kieriskeleekin omassa itsessään! Päiväkirjaa ei (en)
kestäisi hetkeäkään, ellei Ahtinen osaisi katsoa itseään vähän sivusta ja
hieman virnuilla (toisella suupielellä?) itselleen. Lainaus: ”Totuuden nimissä
lasten äiti oli ihan yhtä osallistuva. (Hän ei vain tehnyt siitä numeroa.)”
Pitää elää sellainen elämä, että siitä voi kirjoittaa
kirjan, vai miten se menikään, se kuuluisa lausahdus. Ahtisen elämässä tapahtui
tiiviiseen tahtiin ero, rakastuminen, terapian aloittaminen, matkan tekeminen
räpiköiviin aikuisuusyritelmiin, seikkailumatka Roomaan ja välttävän
silmämeikin tekemisen oppiminen. Vähemmästäkin voi tulla ongelmia.
Ahtinen
jatkaa: ”Olin viime aikoina itkenyt ainakin ilosta, kaipuusta, ikävästä,
rakkaudesta, liikutuksesta, myötätunnosta, huojentuneisuudesta, sekä
krapulaisesta talousahdinkokokemuksesta. Johdannoksi hän
siteeraakin Pauliina Vanhataloa: ”Sokaiseeko tarina meidät kun sijaitsemme
siinä? Onko meidän mahdollista nähdä vasta kun hyppäämme tarinasta ulos?”
Sekavien aikojen jälkeen elämä vaikuttaa tasaantuvan,
ja lukija voi huojentuneena Ahtisen puolesta palauttaa kirjan kirjastoon.
Lauri Ahtinen. Eropäiväkirja. Like 2019.
Kirjastosta.
