Olen vaikuttunut israelilaisen David Grossmanin romaanista Hevonen
meni baariin. Yhden standup-esityksen aikana käydään läpi monia asioita,
riittävän tarkasti, mutta kuitenkaan kaluamatta tai selittämättä niitä puhki.
Jo romaanin lähtökohta, ikääntynyt stand up-koomikko
Dovaleh ja hänen taitava esityksensä, jota arvioi koomikon itsensä yleisöön
pyytämä entinen tuomari, joka romaanissa toimii minäkertojana. sekä näiden
kahden välisen suhteen avaaminen ja koomikon järisyttävimmän
lapsuudenkokemuksen kertominen jännityskertomuksena, jossa tunnelma tihenee
koko ajan. Oman ulottuvuutensa tuo kirjailijan israelilaisuus sekä
romaanihenkilöiden israelilaisuus ja Israel itsessään.
Jonkin verran standup-keikkoja nähneenä koin
kertomuksen hyvin visuaalisena. Hyvin pystyin kuvittelemaan mielessäni klubin
esiintymislavoineen ja muut ympäristöt.
Ei ole mikään ihme, että kirja on saanut
Booker-palkinnon vuonna 2017.
Arto Schroderus on kirjoittanut sujuvan suomennoksen.
Uskon hänen tavoittaneen hepreankielisen alkuteoksen hengen ja kielen rytmin
hyvin, vaikka suomennos on tehty englannin- ja ruotsinkielisten käännösten
perusteella. Ajatella, ettei meillä ole hepreasta kaunokirjallisuuden kääntäjiä
ruuhkaksi asti, ja arvelen viime vuosien yliopistopolitiikan johtavan siihen,
että heitä on entistä vähemmän. Mutta olkaamme iloisia siitä, että tällainen
pieni kirjallinen helmi on saatu suomeksi, vaikka sitten englanninkielisen
käännöksen kautta.
Pari näytettä:
Dovaleh
tuijottaa taas tyhjyyteen, vanha luotettavaksi osoittautunut temppu. Hänen
silmäluomensa ovat puoliksi kiinni, ja jähmettynyt ilme kuvastaa
neuvottomuutta, jota hän tuntee ihmisluonnon loputtoman turmeltuneisuuden
edessä. Mitä pidempään hän sitä tekee, sitä kovempaa yleisö nauraa, mutta nauru
on jälleen empivää, hajanaista. Aavistan, että yleisössä leviää lievä epätoivo,
kun he tajuavat, että lavalla seisova mies aikoo sittenkin kertoa tarinansa. (s.
137)
Ajatukseni
poukkoilevat: mitä tapahtuu, miten asiat järjestyvät, miten minun käy, kuka
pitää huolta minusta. Ihan esimerkkinä vain, niin kuin aiemmin kerroin: silloin
kun olin viisi, isä alkoi opettaa minulle jalkapallosta, ei pelaamista, älkää
nyt viitsikö, ei sitä pelaaminen kiinnostanut, vaan se opetti minulle faktat, säännöt
ja tulokset MM-jalkapallosta ja Israelin cupista ja turnauksista ja pelaajien
nimet kotimaan liigasta ja sitten Englannin ja Brasilian ja Argentiinan
joukkueista ja totta kai Unkarin ja koko maailman joukkueista, lukuun ottamatta
tietysti Saksaa, ja Espanjaa, koska isä ei ollut vielä antanut juutalaisten
karkotusta kokonaan anteeksi. Toisinaan kun teen läksyjä, ja isä paloittelee
sahalla lumppujaan, se huudahtaa yhtäkkiä: ’Ranska! Mondial 1958!’ ja minä
huudahdan takaisin: ’Fontaine! Jonquet! Roger Marche!’ Sitten hän sanoo:
’Ruotsi!’ Ja minä sanon: ’Liedholm! Simonsson!’ Meillä oli hauskaa yhdessä. Ja
ihan tiedoksi vain, se mies ei käynyt eläessään jalkapallomatsissa. Sen
mielestä se oli ajanhukkaa: Miksi niiden täytyy pelata yhdeksänkymmentä minuuttia?
Miksei kaksikymmentä? Eikö olisi sama lopettaa ensimmäiseen maaliin? Mutta se
oli saanut päähänsä, että minä olin pieni ja heikko, mutta jos tietäisin paljon
jalkapallosta, pojat kunnioittaisivat ja suojelisivat minua eivätkä pieksäisi
minua kovin paljon. Niin isän mieli toimi, sillä oli aina joku taka-ajatus,
ässä hihassa, sen kanssa ei koskaan voinut olla varma omasta asemastaan – onko
tuo puolella? Vastaan? Ja minusta tuntuu, että siihen se minua kasvattikin,
että pohjimmiltaan jokainen huolehtii itsestään. Se oli isän mantra, siinä on
kiteytettynä se perintö, jonka isukki nuorelle pojalleen jätti. (s. 162).
Grossman, David. Hevonen meni baariin. Suom. Arto
Schroderus englanninkielisestä Jessica Cohenin käännöksestä (A Horse Walks into a Bar, Alfred A.
Knopf, New York 2017). Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar (2014). Otava 2018. Kirjastosta
